Tine otti taskustaan rouva Bergin kirjoittaman kirjeen. Hän luki ne tätä nykyä niin levottomasti ja hätäisesti, niiden ensin tullessa, ikäänkuin olisi hypännyt joka toisen rivin yli. Hän piti niitä sitten pitkät ajat taskussa, odottaen päivää, jolloin voisi »rauhassa» lukea ne. Ja useimmiten kävi niin, että hän yht’äkkiä. Tinkan ollessa siellä, otti ne esiin ja luki ne ääneen.
Sisällä arkihuoneessa alkoi luutnantti Løvenhjelm laulaa. Sanat kuuluivat selvästi tänne:
»Hei, vahdit! missä taistellaan?»
— Ylhäällä kulmalla Aabenraan!
»Jumala, saako kalkin sen
Pjaltenborg juoda nyt kaunoinen!»
Julia, Julia, Julia, Julia Hopsasa!
Kirje oli enimmäkseen täynnä tuskaisia kysymyksiä sekä muisteloita »entisistä» ajoista, ja niissä toistui lakkaamatta »muistatko sitä» ja »muistatko sitä?»
Tinka istui, keinutellen lanteitaan Løvenhjelmin laulun tahtiin, mutta
Tine luki yhä tuota pitkää kirjettä, sivu sivulta.
»Niin, Tine», sanoi Tinka, kun toinen pääsi loppuun ja veti henkeään, »siitä on pitkä aika».
»Niin», huokasi Tine ja päästi kirjeen, »pitkä aika».
Ei, hän ei enää erottanut rouva Bergin äänenpainoa hänen sanoissaan, ei enää nähnyt rouva Bergin kasvoja rivien välissä, miten hyvänsä koettikin. Kaikki oli niin kaukana. Oli kuin muistot eivät enää olisi antaneet mitään turvaa.
Sisällä arkihuoneessa lauloi Løvenhjelm ja löi koskettimia; Tinka hyräili mukana ja nauroi:
Ken sängyss' sattui makaamaan,
jalkaansa tuskin sai housujaan,
mut seisaallaan ken nukkui — hei!
henkensä, hynttyynsä turvaan vei.
Julia, Julia, Julia, Julia, Hopsasa!