Laulu taukosi.
»Kuules», sanoi Tinka ja teki liikkeen kädellään arkihuonetta päin: »Hän on ihana.»
Tine kohotti katseensa kirjeestä, joka vielä oli hänen edessään. Hän ei tietänyt lukevansa ja yhä uudelleen lukevansa samoja sanoja siinä:
»Minkä vuoksi Henrik kirjoittaa niin harvoin ja silloin kun hän kirjoittaa, niin lyhyeen ja hätäisesti? Tuntuu siltä, Tine, kuin hänen kirjeensä eivät sisältäisi yhtään mitään, nyt viime aikana.»
»Ehkä me sitten tekisimme tilat», sanoi hän pannen punssin pois.
… Hän astui metsäherran huoneeseen, siivotakseen siellä.
Lampun alla, avoimessa salkussa, oli vielä rouvalle aiottu kirje — se, jota hän kirjoitti ja kirjoitti eikä saanut valmiiksi.
Tänäänkään ei hän ollut saanut sitä valmiiksi ja lähetetyksi.
Tine seisoi lampun valossa hehkuvin poskin — ja onnellisena hän sulki salkun.
… Tinkan piti lähteä, ja Tine tahtoi että Sofi menisi saattamaan.