»Ei kiitos, tyttöseni, me teemme rynnistyksen pimeässä», huusi Tinka ja juoksi tiehensä.
Puutarhan kummun luona juoksi Løvenhjelm aidan yli, saattamaan.
… Sinä iltana kulki Berg — kuin ajatuksissaan — kahteen kertaan rakennusten ympäri. Yö oli hiljainen. Vain joskus vyöryi yksinäinen jymy raskaana halki ilman. Vihollinen valvoi.
* * * * *
Kaikki tiet olivat täynnä rykmenttejä, jotka lauloivat. Kärventyneinä, kalpeina, harventuneina palasivat joukot kotiin, laulaen.
Ilo vaikeni vain haavoittuneiden pitkän kulkueen ympärillä, sen vyöryessä hiljaa halki maan.
Mutta laulu virisi jälleen, se kaikui voimakkaana kevätraikkaassa ilmassa, ja kaikki väki, lapsia myöten, tulvasi ulos taloista ja rakennuksista, paljain päin ja huiskuttaen lakkeja:
Nyt lähdemme preusseja vastaan taas,
ja kohta nyt nähdä hän saapi:
yhä vieläkin uhmata Tanskan maass’
mies kymmentä uskaltaapi.
Mut taistoon kun käyn, avo-otsin sen teen,
salajuoniin en turvaa ja viekkauteen.
Ole ukkonen pieni ei haitaksi lain,
sen jäljestä ilma on puhtaampi vain!
Enää turvata ei
ajan tuomiohon.
Käsi kalpahan hei,
apu ainut se on.
Saksan orja ken ois!
Vapaa ain' on Tanskan maa.
Tine seisoi kummulla ja liehutti huiviaan. Hyökkäys Dybbølin luona oli pysäytetty.
Talo oli nyt jo melua täynnä. Pihalla juoksi parooni ylt'ympäri ja puristi jokaisen kättä, kysyen kultakin sotamieheltä: