Majuri kertoi jälleen juttujaan, ja Tine kuuli molempien kapteenien äänet. Sisällä Bergin huoneessa paisui upseerien hyräily lauluksi.
Ja parooni vaelsi ulos ja sisään. Hänen englantilaisensa olivat saapuneet vaunuissa.
Berg ei puhunut, hän katseli vain taukoamatta Tineä kasvoihin, heidän tanssiessaan. Luhdista kaikui jälleen äänekkäitä eläköönhuutoja.
Silloin Berg pysähtyi — tuokion ajan hän piteli suonenvetoisesti Tinen käsiä omissaan.
Englantilaiset olivat saapuneet käytävästä ovelle ja puristivat kaikkien käsiä.
»Viatonta iloa, viatonta iloa», huusivat he yhä. Løvenhjelm kiepsautti
Gustaa lattian yli.
Tine meni vieraitten ohi; hitaasti hän meni ulos huoneeseensa.
… Luhdissa oli hiljaista, ja sisällä huoneessa taukosi soitto. Tinka tuli sisään ja istuutui keskelle vuodetta; hän sai pari röijynnappia auki ja puuskutti, jutellessaan ja kysyessään.
Tine vastasi hajamielisesti »niin», »niin», mutta Tinkan suu oli tuskin hetkeäkään hiljaa.
Sitten hän sanoi äkkiä, irroittamatta silmiään palavasta kynttilästä: