»Tinka — etkö sinä saattaisi — etkö sinä saattaisi katsoa perään täällä?»
»Missä?» sanoi Tinka, joka oli aivan toisissa maailmoissa, antaen käsivarsiensa vaipua sääriä pitkin.
»Täällä», sanoi Tine samalla hiljaisella äänellä, irroittamatta silmiään kynttilästä. »Minä tahtoisin päästä sairaalaan.» Ja vielä hiljemmin hän sanoi: »He tarvitsisivat apua sinne.»
Tuli hetken äänettömyys. Sitten Tinka sanoi:
»Niin, kaipa sitä saisi kotiin hankituksi jonkun naisihmisen.» Hän napitti kiinni röijyään.
»Niin — herranen aika, tyttöseni», sanoi hän, »sairaala voisi olla terveellisempi!»
Hän puhui nyt aivan toisella äänellä, ja hänkin tuijotti kynttilään.
»Täytyyhän ihmisen pelastaa itsensä», sanoi hän. »Sillä he käyvät tunkeileviksi.» Tinka heitti huivin ympärilleen päättävällä liikkeellä, ikäänkuin olisi tahtonut puolustaa itseään.
»Hyvää yötä sitten», sanoi hän.
Tine nousi ja saattoi Tinkaa käytävää pitkin. Kaikki oli hiljaista, kuului vain parin koiran louskutusta ja Tinkan askeleet, kauempaa tieltä.