Tine ei nyttemmin jättänyt koulusalia hetkeksikään.
»Ja sentään hän puhuu Augustenborgista», sanoi matami Bølling, joka kulki ulos ja sisään, makuuhuoneesta keittiöön ja puhui Bøllingille, itsekseen ja torpparin Petralle — sillä nyt oli sitten kaikki irti liitoksistaan, nyt ei hän enää tietänyt, mitä pahaa vielä voisi tapahtua.
»Tuolla istuu hän ja saattaa tuskin liikuttaa jalkaa», sanoi hän, »ja ylhäällä he ovat valmiina heittämään henkensä — ja talo on täysi, talo on täysi. Ja Tine tahtoo lähteä pois.» Matami pysähtyi sadannen kerran torpparin Petran eteen, pää vapisten.
Sitä hän ei saattanut ymmärtää, sen ympäri kiersivät hänen ajatuksensa.
»Ja verta heiltä hyytyy portailleni», sanoi hän, jatkaen taas vaellustaan.
Sitä oli valunut paareista, vanhan veren tahrimista, jotka sairaanhoitosotilaat olivat nostaneet pystyyn rakennusta ja portaita vasten.
Vihdoin pysähtyi matami Bøllingin suukin. Hän oli vallan masentunut ja huojutteli itseään Bøllingin vieressä, vuoteen toisella puolen.
Sitten hän johtui yhtäkkiä ajattelemaan metsäherraa: hänen luokseen saattaisi mennä. Hän voisi vaikuttaa Tineen — niin, hänen luokseen saattaisi tässä mennä. Ja hän antoi kaiken jäädä silleen ja meni; hänen oli kohta tavattava metsäherra.
Hän heitti vain huivin myssynsä yli ja läksi.
Hän jutteli yhä itsekseen Bøllingistä ja haavoittuneista ja tiestä.