Matami Bølling nosti silmänsä, ikäänkuin ei olisi häntä ymmärtänyt.
»Tarvitsevat? tarvitsevat?» kertasi hän. »Kuka? kuka? Sairaatko? sairaatko? ikäänkuin Bølling ei olisi sairas?»
Ja matami Bølling alkoi äkkiä puhua kovalla, toruvalla, epätoivoisella ja kimakalla äänellä, jota Berg ei ollut milloinkaan kuullut:
»Kuka täällä auttaisi, jos hän lähtee pois? kuka? Eikö täällä sitten ollut ketään autettavaa? täällä — sekä täällä että meillä? kuka? Eikö metsäherra siis huomannut, kuinka hänen kotinsa yhä ränstyi? jokainen soppi oli täynnä likaa, jokainen seinä täynnä tahroja — ja rouvan, rouvan ihanat kalut hävitettiin…»
Hän puhui yhä, kiihkeästi, viitaten uutimiin, jotka olivat harmaita, lattiamattoon, joka oli loppuunkulumassa, pöytiin, jotka olivat pölyn peittämät, vuodattaen vihaansa kalpean Bergin edessä, joka pui nyrkkiin puristettuja käsiään rintansa kohdalla voimatta puhua — kunnes matami yht’äkkiä puhkesi itkuun:
»Oi ei, oi ei, mutta kukaan ei jaksa sitä kestää, mutta kukaan ei jaksa sitä kestää», valitti hän itkiessään.
»Mutta hänenhän on toki jäätävä, mutta hänen pitää jäädä», sanoi Berg ja kertasi samoja sanoja, hämmentyneenä, kiusaantuneena, tietämättä mitä itse puhui, saadakseen vain tämän itkevän ihmisen tyyntymään, saadakseen loppumaan tämän itkun, sietämättömän itkun.
»Hänenhän täytyy jäädä Bøllingin luo», sanoi hän, »sehän on selvää».
Hän mitteli lattiaa, edestakaisin.
»Ja Tinellähän ei ole mitään syytä lähteä pois», sanoi hän lopuksi.