»Oi Jumala, oi Jumala», valitti Sofi hiukan hiljaisemmin; hän tarttui puheisiin kaikkialla, minne vei lautasen: hänen piti uudelleen ja uudelleen kuulla »kaikesta siitä surkeudesta».
»Ja se vain yltymistään yltyy», sanoi hän ja pää vapisi.
Se yltyi. Aivan kuin nousuveden pauhina tulvivassa virrassa kaikui tykkien jymy rakennuksen yli.
Uudet pakolaisjoukot alkoivat kolkuttaa oville. Parooni antoi kaikkien tulla sisään. Itse seisoi hän arkihuoneen ovessa, toimellisena kuin edeskäypä hautajaisissa, ja jokainen jätti hänelle pääsylipun: kuvauksen pommituksen kauhuista.
Huoneissa ei enää ollut sijaa, nääntyneet eivät enää mahtuneet istumaan.
»Mutta täällä on ainakin lämmintä», sanoi parooni, joka hikoili tuossa pilaantuneessa ilmassa, missä saapuvien likomärät vaatteet höyrysivät.
Eräs kirjeenvaihtaja, joka oli pakomatkalla kirjailtu matkalaukku kädessään, hääräili, levottomana pommituskuvauksensa puolesta, aivan kuin naaraskissa ennen synnyttämistä, ja pyysi vain jotain lautaa minkä panisi polvilleen, että saisi kirjoittaa. Hän pääsi Tinen huoneeseen, jossa jo oli kaksi lasta nukkumassa vuoteella, ja poimi esiin kaksitoista lyijykynää, jokaisen terä huolellisesti kiedottuna pumpuliin, ja asetti ne riviin ikkunalaudalle.
Uusia saapui alituiseen; likomärkinä, loan peittäminä seisoivat he käytävissä täpötäysien huoneitten ulkopuolella, ja tylsinä, sanaakaan sanomatta, kääntyivät he takaisin sateeseen ja teille. Muutamat pyysivät vain saada istua hetkisen, puoli tuntia, ja istuutuivat, lapset sylissään, luhdin portaille, pesutuvan käytävän paljaalle lattialle, ja vaipuivat uneen siinä samassa kun olivat päässeet istumaan.
Ei ollut yhtään tyhjää paikkaa, ei yhtäkään saatavissa. Eräs sairas sijoitettiin palvelijoitten vuoteeseen.
Sisällä huoneissa alkoivat eksyneet »sulaa», he heräsivät tajuntaansa: He valittivat, mitaten tappioittensa suuruutta, itkien kotejaan — kuuntelematta toisiaan, jokainen ajatellen omaansa, syytäen suustaan omaisuudet, rahasummat, tavarat, uskoen itsensä kenelle hyvänsä, joka ei mitään kuunnellut, vaan puhui itse, saman kohtalon yllättämänä, kiihkeinä ja epätoivoisina kuin petetty juutalainen markkinoilla, joka laskee pelastamiaan arvopapereita — ja äkkiä pysähtyen, voimatta ajatella, uudelleen kivettyneinä kaiken kodittomuuden eteen: heidän talonsa oli luhistunut kokoon, heidän kylänsä oli pantu autioksi, heidän kotinsa oli ammuttu rikki.