»Voi, onko tämä tuomion päivä?» valitti Sofi ja heittäytyi vuoteelleen: »voi, kolm'yhteinen Jumala — voi, kolmiyhteinen Jumala!»
Tine meni ja huusi jälleen:
»Maren, Maren!»
Ei vastausta.
Mutta yht’äkkiä Maren ponnahti esille pesutuvasta, kuin ammuttu eläin, yli pihan, aivan kuin kaikki sivurakennukset olisivat olleet tulessa, hakeakseen suojaa Lars voudin ja Anders torpparin luota. Hekin olivat juosseet ulos. He seisoivat kummulla, katsoen kauhuissaan palavaa maata.
Myrsky ajoi savua niinkuin hurjaa kaatosadetta yli maan; taloja oli tulessa ja niiden valo sammui jälleen, Ikäänkuin ne olisivat olleet mitättömiä kynttilöitä, ilmassa näkyi granaattien punaisia kaaria, ja maa vapisi jalkojen alla ikäänkuin eläin, joka tuskissaan vaikeroi.
Ylt'ympäri kaikilla kummuilla seisoi rankkasateessa miehiä ja naisia, kuin kuvapatsaat, samalla kun pakenevain parvi, ikäänkuin kasvava virta, peitti alleen tiet ja polut.
»Se on tuomion päivä, se on tuomion päivä», kertasi Sofi lakkaamatta; hän seurasi Tineä kantapäillä, minne hyvänsä tämä kulkikin, ja pani tulta pesään ja sai keitetyksi maitoa ja leipää (talossa ei ollut muuta ruokaa, yö oli ryöstänyt kaikki), ja antoi pienimmille lapsille syötävää.
»Herra varjelkoon mettäherraa», kertasi Sofi yhä, seuratessaan Tineä: »hän oli sisäll teidän huoneessaan sanomas hyvästi rouvan kuvall» — Sofi valitti ääneen — »se on paras kaikist kuvist — se on kaikist kuvist enin hänen näköisens — siell oli hän jättämäss jäähyväisiä — ennenkuin lähti…»
»Ota nämä, Sofi», sanoi Tine ammentaen maitoa lautasille, joita Sofin piti tarjota ympäri.