»Ja se vain yltyy — ja se vain yltyy», sanoi hän.
Portaitten askelmakin, jolla Tine seisoi, vavahteli maan tärinästä. Kuormia ajoi loppumattomana jonona kievarin sivuitse. Naiset ja lapset istuivat epävarmoilla alustoillaan niinkuin riippuvat nyytit, unenpöpperöisinä keskellä melua. Vanhat vaimot, jotka tuskin jaksoivat seisoa, ponnistelivat tajuttomina eteenpäin, vaunujen kupeilla, kompastuen niihin likomärkiin tyynyihin, joita raahasivat mukanaan. Lapset, joita sade sokaisi, törmäsivät vaunuja ja puita vasten ja itkivät rientäessään eteenpäin.
Kukaan ei tuntenut naapuriaan, eikä ääniä erottanut tykkien jylistessä.
Tine meni joukon ohi ja kiipesi metsäherrantalon aidan ylitse. Talo oli kuin menneitten maja. Koko yön olivat ovet käyneet. Parooni oli sallinut kaikkien pakolaisten vapaasti saapastaa sisään, niin ettei kukaan saanut unta tai lepoa. Huoneet kaikuivat saapuvien askeleita ja kirouksia.
Pihalla seisoi isännättömiä muuttokuormia, keskellä sadetta. Tinen tullessa makasi kolme miestä käytävässä, yllään pari aukilevitettyä kaapua, ja kaksi eksynyttä lasta oli vaipunut uneen luhdin portailla, huiviin kääriytyneinä.
Kaikki ovet olivat auki, ja loka, jota oli kulkeutunut sisään satojen kulkijain jaloissa, oli kuivunut kynnyksille. Arkihuoneen uunin edessä seisoi pari vieraita, jotka koettivat sytyttää tulta.
Kaikkialla istui pakolaisia, naisia ja lapsia, jotka eivät edes tietäneet missä olivat, ja jotka etsivät lepoa raskaalle ja turtuneelle päälleen nojaamalla sitä seinään, joka tärisi. Harva puhui. Bergin huoneesta kuului kimeä naisenääni, joka kertaamistaan kertasi — samalla kun puhuja lakkaamatta, tajuttomana ja valittaen, löi levitetyillä käsillään helmaansa:
»Kaikki mitä meillä on — voi, kaikki, kaikki mitä meillä on!»
Tine meni ulos. Palvelijat eivät olleet löydettävissä. Pesässä, jota kukaan ei hoitanut, oli tuli sammunut, ja myrsky tarttui pesutuvan aukinaiseen oveen, ikäänkuin olisi tahtonut kiskoa sen irti vavahtelevasta reunuksestaan, tykkien jylistessä.
Tine huusi, ja pauhina hukutti hänen äänensä. Vihdoin hän löysi Sofin — kokoonlyyhistyneenä, vuoteen vierestä, nurkkaan painuneena, pää kiedottuna huiviin.