»Kuinka nyt jyrisee», sanoi hän, »kuinka nyt jyrisee!»
»Niin, äiti, mutta nuku nyt.»
Ikäänkuin rajuilma kantoi myrsky tykkien jylinän yli vapisevan rakennuksen. Tuuli viskasi rankkaa loppumatonta sadetta ruutuja ja seiniä vasten, niin että se kuulosti kuin kiväärien rätinä. Ja pimeältä tieltä, melun keskeltä, kaikui epämääräisiä ääniä — pakenevain parvi laahusti ohi. Sonderborgista se oli tullut kahdessakymmenessäneljässä tunnissa.
»Kuule, se yhä yltyy», valitti matami Bølling keittiössään.
»Niin, se yltyy, mutta nuku nyt. Päivä koittaa kohta, etkä sinä vielä ole nukkunut.»
Matami Bølling nukahti ja ähki hiljaa unessaan. Harmaa päivä alkoi sarastaa. Myöskin Tine uinahti hiukan, nojautuneena vavahtelevaan seinään.
Ympärillä nukkuivat kaikki, upseerit ja sotilaat ja sairaat, samassa unessa, kuullen tykkien jymyn kumeasti unen halki.
Päivä oli valjennut. Sairas nukkui vielä, ja Tine nousi paikaltaan.
»Minun täytyy mennä sinne», sanoi hän; puoleentoista vuorokauteen oli hän tuskin ollut ulkona huoneesta, sill'aikaa kun tykit ja hälyytysmerkit kaikuivat.
»Niin, mene, mene, lapsi», sanoi matami Bølling, joka ryhtyi päivittäiseen aherrukseensa eikä juuri tajunnut enempää kuin nääntynyt juhta, joka tuntee valjaiden painon ja raataa.