»Mitäkö ne tahtovat? Ne tahtovat ampua sillat murskaksi. Silloista nyt on kysymys… Olenhan sen sanonut, olenhan sen sanonut… Pitäkää huolta paluutiestä, olen sanonut. Sillat ne nyt ovat kysymyksessä… Ja nyt sataa granaatteja silloille…»
Pihalla seisoivat lopen väsyneet hevoset nuokkuvina ja kuitenkin heristetyin korvin keskellä melua, valjastettuina pakolaisten surkeiden kuormien eteen. Tine meni niiden ohitse ja sisälle talliin hän tahtoi tavata Larsin tai Marenin —: kaula pitkänä mölisivät elikot häntä vastaan, lyhyesti ja tuskaisesti, suurin, pelokkain silmin, ja kytkyet kalisivat hiljaa.
Muuan lehmä pisti ulos kielensä nuollakseen Tinen kättä. Se oli piirtopäinen Fanny, Herlufin vanha lehmä.
Ja masentuneena, voimattomana, elikkojen keskellä, jotka pelkäsivät kuin hän ja jotka hän tunsi, Tine itki epätoivoisesti, piirtopää-lehmän nuollessa nuolemistaan hänen käsiään.
Hän meni ulos, ja lehmät seurasivat häntä suurilla silmillään. Kopista luhdin luota kuului Hektorin ja Ajaxin hiljaista ulvontaa. Hän meni sinne ja päästi ne ulos, ja ne painoivat vapisevat kylkensä hänen ruumistaan vasten, aivan niin kuin ne joskus, yöllä metsällä oltaessa, tuntevat salaperäistä kammoa ja puristautuvat metsästäjän jalkoihin.
Puistokujalla tuli taas pakolaisia häntä vastaan, ajaen ja käyden.
»Siellä ei ole tilaa», sanoi Tine väsyneesti ja teki liikkeen käsillään. Ja vastaansanomatta, ääneti he kääntyivät ympäri, aivan kuin Tine olisi ajanut heitä edellään — ikäänkuin tahdoton lauma.
Tiellä ei kukaan enää päässyt eteenpäin. Sotilaat, jotka palasivat kotiin vallituksista, kulkivat ajopelien välissä, turtuneina, nokeentuneina, kalpeina. Esikuntaupseerit ajoivat pellolle tien viereen, voidakseen edetä.
Koulun portailla seisoi eräs esikuntaupseeri ja lääkäri. Tine kysyi:
»Missä paikoin on kolmas rykmentti?»