»Kolmas? Siltojen välissä», vastasi upseeri.
Tine jäi seisomaan — molemmat toiset olivat jo kadonneet, kellot alkoivat soida, papin kuomuvaunut saapuivat, Tine seisoi yhä samassa paikassa.
Hän oli siltojen läheisyydessä…
Tine kuuli, että äiti huusi hänen takanaan, ja hän erotti tuskin äidin ääntä.
»Tine, Tine», huusi äiti uudelleen, tuskaisesti, ja Tine kääntyi.
Isä se oli vallan suunniltaan siitä, tahtoi ylös, kuuli kellojen äänen ja tahtoi nousta vuoteesta.
Tine juoksi sisään ja piteli isäänsä kaikin voimin, molemmilla käsillään, tämän huutaessa:
»Rukoile, rukoile, nouskaamme ja rukoilkaamme.»
»Niin — niin», hän piteli isäänsä vuoteessa.
»Anna jumalattomien rukoilla…»