»Niin, niin!» Tine painoi hänet makaamaan. Isä, äiti, kappalainen, joka vuoteen toisella puolen pukeutui kauhtanaan, näkyivät hänelle kuin verhon takaa, eikä hän kuullut heitä.
Hän oli siltojen lähettyvillä.
»Lue, lue», huusi sairas korkealla äänellä; hän nousi istumaan, hänen lasittuneet silmänsä verestivät. »Lue, lue», ja hän rutisti tyynyllään olevaa raamattua.
Kellot kaikuivat taas, halki tykkien jylinän. Ulkona keittiössä nyyhkytti matami Bølling ääneen.
»Tästä, tästä», huusi mielipuoli, kellojen äänen kiihottamana. »Lue, etkö kuule, lue… rukoilkaamme, kaikin.»
Tine polvistui. Kirjaimet kasvoivat suuriksi sivuilla, hänen silmiensä edessä, ja hän luki ja luki eikä tietänyt mitä luki:
»Herra, ole meille armollinen, sillä me odotamme Sinua: ole heidän käsivartensa varahin, niin myös meidän autuutemme murheen ajalla.»
»Niin, niin», huusi sairas silmät selko selällään: »Rukoile, rukoilkaamme. Jumala on kaikkivaltias.»
»Ja koko taivaan joukko pitää mätänemän, ja taivas pitää käärittämän kokoon niinkuin kirja; ja kaikki hänen joukkonsa putoaman niinkuin lehti putoo viinapuusta, ja niinkuin kuivettunut lehti viinapuusta.»
»Jumala on kaikkivaltias, Jumala on kaikkivaltias…»