Tine luki yhä, ja sairas huusi huutamistaan. Tine itse ei kuullut profeetan kaikkia kirouksia; raamatun sanat soivat hänen korvissaan vain tyhjänä äänenä.
Hän oli siltojen lähettyvillä…
Isä toisti sanat Tinen lukiessa. He lausuivat ne yhdessä, isä äänekkäämmin, melkein voitonriemuisena huusi hän kaikki Esaiaan peloitukset:
»Herran miekka on verta täynnä, ja on paksu lihavuudesta, karitsain ja kauristen verestä, ja jääräin munaskuitten lihavuudesta; sillä Herralla pitää oleman uhri Botsrassa, ja suuri teurastaminen Edomin maalla…»
Kirkossa alkoi veisuu. Oli kuin sairas olisi kuulostanut sitä ja puhui hiljaisemmalla äänellä:
»Jonka ei pidä päivällä eikä yöllä sammuman, mutta savun pitää siitä ijankaikkisesti nouseman; ja se pitää hävitettämän suvusta sukuhun, niin ettei yhdenkään pidä käymän sen läpitse, ijankaikkisesta ijankaikkiseen.»
Vähitellen Bølling nukahti, hänen kuumeiset kätensä kävivät hiljaisiksi.
Tine oli vaipunut kirjan yli. Kirkosta kuului sotilaitten veisuu:
Turha on oma voimamme, ei voi se meitä auttaa, mut pimeyden vallat me voitamme Herran kautta; sotija verraton its’ Jeesus Kristus on, Hän, Herra Sebaot helvetin joukkiot lyö maahan, voiton saattaa.
Sairas äännähti unissaan, mutta Tine ei kuunnellut; kuinka äänekkäästi veisasivatkaan ne tuolla sisällä — ne, joiden oli kuoltava: