* * * * *
… Bølling oli noussut vuoteesta. Hän ei tahtonut enää jäädä sinne. Lakkaamatta jutellen hän istui vuoteen reunalla. Matami Bølling ei saanut sukkia hänen jalkoihinsa.
»Oi Jumala, oi Jumala» — hän ei saanut niitä hänen jalkoihinsa vapisevilla käsillään.
»Anna minun, äiti, anna minun», sanoi Tine kietoen kätensä sairaan ympäri.
»Minä tahdon ylös, tahdon ulos, meidän kaikkien on mentävä ulos», puhui sairas lakkaamatta, hänen kielensä kävi herkeämättä.
»Niin, isä, niin.»
Mielipuolella oli kymmenen miehen voimat, hän aukaisi kaikki mitä puettiin hänen ylleen; Tine kamppaili hänen kanssaan kaikin voimin.
»Minä tahdon ylös, meidän on mentävä, aika on tullut!» — — Tine hamuili käsillään, sairas sai vaatteet nurin ylleen.
»Meidän on noustava torniin, meidän on noustava torniin», kertasi hän yhä, hengästyneenä: »Kaikki ylös torniin.»
»Sillä maa polttaa», sanoi hän ja alkoi itsekin vavista.
»Ymmärrättekö, se on maa joka polttaa…»