Tine istuutui sairaan vuoteen laidalle, ja Appel tarttui hänen käteensä. Sitten vaipui haavoittunut jälleen kuumehorrokseensa. Houreissa hän oli kotona, aina kotona, Viborgissa, meren rannalla — »nuorien tyttöjen kanssa».
Ulkona eivät tykit vaienneet, ja myrsky ei hellittänyt; ohi vapisevien ikkunaruutujen kuului pakenevain ikuinen vaellus, niinkuin nousuveden kohina.
»Annie, Annie», sanoi Appel puoliääneen kuumeessa. »Kiitos että tulit.»
»Kohta tulee täällä vilpoista» — hänen äänensä kaikui niin lempeänä — »aurinko laskee… täällä on niin kaunista, kun aurinko laskee… ja me olemme yhdessä..»
Hän hymyili ja puristi Tinen kättä, jota hän yhä piteli.
»Kuinka hyvä sinä olit, kun tulit», sanoi hän hyväillen kättä — »sinä olet niin hyvä… kuinka hyvä sinä olet…»
Sairaanhoitaja käänsi päätään:
Ei, ne naiset eivät sitten koskaan kestäneet loppuun. Tuossahan makasi tuokin pitkin pituuttaan — vallan riepuna.
Lääkäri astui sisään, ja Tine nousi.
»Teidän isänne laita on huonosti», sanoi hän. »Hän tahtoo välttämättä nousta vuoteesta. Mutta myöntykää vain hänen pyyntöihinsä, eihän se voi vahingoittaa sen pahempi. Ja menkää nyt.»