»Te siedätte nähdä verta», sanoi lääkäri ryhtyen toiseen.
»Niin», sanoi Tine vain ja seurasi.
Seuraava oli kersantti. Hänen kasvonsa olivat harmaankalpeat, ja hän korisi.
»Peittäkää hänet», sanoi lääkäri ja kulki ohitse. Sairaanhoitaja heitti kaavun kuolevan yli.
… Lääkärin työ oli päättynyt. Tuskaisina, puhumatta, olivat sairaat vuoteistaan seuranneet hänen liikkeitään. Vastatuodut haavoittuneet lepäsivät paareilla, jotka riippuivat pukkitelineiden varassa. Matami Bølling oli tullut sisään lääkäriä hakemaan. Bølling oli jälleen hereillä ja sangen levoton.
»Ja kun nyt kerta lääkäri on talossa», sanoi hän; hän ei nähnyt silvottuja eikä sairaita, hän ajatteli vain Bøllingiä, jonka tila oli niin tuiki huono.
Lääkäri meni sisään ja jätti Tinen sinne.
Alkoi pimetä. Yhä useammin avattiin ovea, pakenevat raukat pyysivät vain yösijaa — turhaan.
»Tekö siinä olette?» kuiskasi Appel vuoteeltaan.
»Minä.»