Matami Henrichsen sai käsiinsä liinaa ja riepuja, istuen puhtaaksiriistetyssä ruokailuhuoneessaan ja etsien kauan, Tinen odottaessa kärsimättömänä, silvottujen valitus korvissaan.
Mutta matami tarkasteli riepujaan, mittasi ja tarkasteli, ja keskellä kaikkea tätä tuskaa hän antoi suun käydä:
Koko talossa ei ollut mitään syötävää, ei mitään; mistäpä se olisi otettu? Ja kenellä oli apua palvelijoistaan? Niitä ei voinut edes pidättää lypsyn ääressä, ei vaikka ne olisi sitonut kiuluihin kiinni…
Ja samalla kun hän yhä etsi riepujensa joukosta, puhui hän uudelleen pahaa palvelijoistaan — salattu tuska Tinkan puolesta lisäsi päivä päivältä hänen ärtyisyyttään:
Josko he makasivat yksinään tämänkaltaisina öinä! Katto olisi voinut pudota heidän ylleen, ja he makasivat miesten kanssa, missä vain löysivät tukonkin heiniä. »Retkaleita, retkaleita», huusi matami Henrichsen, työntäen rievut syrjään.
Tine otti ne. Hitaasti, aivan kuin olisi unohtanut asian, minkä vuoksi oli tullut, kulki hän huoneitten läpi, kuullen taas melun torilta. Aivan kuin sokko kulki hän ihmisjoukon halki, ja äkkiä, kesken jähmettävää väsymystään, hän oli mielestään näkevinänsä — vilaukselta Bergin kasvot edessään, keskellä sotamiesten parvea, kalpeina ja vääntyneinä, ja täydellisesti vakuutettuna hän sanoi:
»Hän on kuollut.»
Hän nousi portaita. Hän antoi lääkärille siteet ja liinat. Lääkäri oli työssä: eräs haavoittunut ähki suurella äänellä lääkärin käsissä:
»Oi — oi, älkää koskeko minuun — rukoilen teitä — älkää koskeko minuun, rukoilen teitä, rukoilen teitä…»
Lääkärin käsivarret olivat veressä kyynärpäitä myöten. Tine seisoi rauhallisena hänen vieressään ja auttoi häntä.