Vinkuen juoksivat Ajax ja Hektor heidän jaloissaan.
Tuuli ponnisti kirkontornin ovea vasten ja piteli sitä kiinni. Mutta
Bølling riuhtaisi sen auki. Siellä sisällä oli kuin haudan ilma.
Ovi paukahti kiinni ulvovien koirien edessä.
»Äiti, ota lyhty ja kulje edellä», sanoi Tine.
Matami Bølling sai lyhdyn. Hän oli kalpea ja kankea kuin kouristuksissa, ottaessaan sen.
Portaat kohosivat heidän edessään, ylös pimeään. Askelmat olivat liian kaukana toisistaan niiden välissä oli yö, ikäänkuin se olisi tahtonut heidät nielaista.
»Käy taimpana», sanoi Tine Tinkalle.
He kulkivat perimmäisinä, voidakseen ottaa kiinni Bøllingistä, jos hän putoaisi. Mutta hän kiipesi ylös, tarrautuen käsillään askelmiin, lakkaamatta puhuen, kellojen kaikuessa heidän päittensä päällä kumeasti, melun ja myrskyn halki. Sade löi luukkuihin niinkuin rakeet.
»Tinka, ole varoillasi, ole varoillasi.»
Bølling horjahti pimeässä, ja he yrittivät tarttua häneen. Mutta samassa hän oli ylhäällä ja he myöskin tukevalla permannolla.