»Luukut täytyy aukaista, luukut meidän täytyy aukaista!» Bølling kiskoi luukkuja, ja Tine riuhtaisi ne auki. Pöllöt lehahtivat pelästyneinä heidän ohitseen, lyhyesti huutaen, ja kellojen kielet läppäsivät, myrskyn tempomina, malmikylkiin niinkuin tulipalon aikana.
Sairas ei puhunut enää. Kauhistuneina seisoivat kaikki avattujen luukkujen edessä.
He näkivät, halki sateen ja yön, vain yhden ainoan liuskan punaista — aivan kuin merenrannan, ja sen takana, kukkuloilla, talot paloivat perustuksiaan myöten synkeästi loimoten, ikäänkuin punainen tuli olisi tahtonut valua alas mäkien rinnettä pitkin. Ja tuo paksu ilma, tulipalo-ilma, joka lepäsi yli maan, oli täynnä granaatteja niinkuin hehkuvia ja nopeita palloja, ja äänet — kuormaston ja sotilaitten, jotka olivat pakomatkalla, vaunujen ratina, tuhansien vaeltajien askelet — kantautuivat heidän korviinsa niinkuin mahtavan rovion räiske.
Hiljaa valitellen, kädet ristiin puristettuina, vaipui matami Bølling luukkua päin miehensä viereen.
»Koko saari palaa», kuiskasi hän.
Luukut, löivät äänekkäästi tornin seinään; oli kuin taivas olisi lähettänyt kaikki vesivirtansa yli maan, samalla kun savun varjot liikkuivat punaista raitaa vasten kuin mitkäkin kääpiöt.
Tornin ovea nykäistiin, taas. Koirat töyttäsivät riemuisina sisään tuolla alhaalla.
Tine oli kääntynyt. Hän tarttui lyhtyyn — hän luuli sydämensä pysähtyvän.
»Tämä ihana saari, tämä ihana saari», kuiskasi matami Bølling moneen kertaan.
Tine oli nostanut lyhdyn, korkealle portaitten yli hän valaisi
Bergille, joka nousi niitä pitkin.