Se oli hän, se oli hän.
Hän ei puhunut, ei myöskään liikkunut. Hän vain vapisi, päästä jalkoihin asti, seisoen samalla paikalla, kun Berg tarttui hänen käsiinsä.
Toiset tuskin kääntyivät.
Berg seisoi aivan hänen vieressään, ja itse siitä tietämättään Tine vaipui Bergiä vastaan, huokaisten. Ja luukkujen edessä, vanhempien selän takana, hän otti Tinen, peittäen hänet suudelmilla.
Bølling oli noussut, ja he olivat jälleen kolunneet alas. Koirat seurasivat riemuiten heitä.
Lääkäri oli koululla. Hän tahtoi antaa Bøllingille unilääkettä.
»Mutta te tarvitsette myös unta», sanoi hän kääntyen Tineen, jonka silmät olivat kiiltävät ja selkosen selällään, ikäänkuin hän olisi nähnyt näyn.
»Niin, hän lähtee minun kanssani», sanoi Berg.
He menivät.
Hevoset ja vaunut ja ihmiset sulautuivat yhteen yössä. Berg ja Tine juoksivat halki rajuilman ja tungoksen, haukkuvien koirien seuraamina.