Ja keskellä kotinsa raunioita, vaimonsa kuvan alla, Berg tyydytti tuskaisen, kalvavan, epätoivoisen pyyteensä.
* * * * *
Likomärkänä riensi Maren ulos luhdista ja yli pihan. Sofi oli pannut maata ja heräsi puolittain, kun Maren paneutui hänen viereensä vuoteeseen, jota ei oltu kohennettu.
Hän nousi istumaan ja mutisi.
»Se on Jumalan pilkkaamista.»
Mutta Maren kaatui makaamaan kuuntelematta häntä ja nukkui kuin kivi.
Sade oli tauonnut. Liekit Sonderborgista loimusivat yli maan.
VII.
Nyt se oli unhotettu, kaikki, mitä hän näinä kuutena päivänä oli kärsinyt metsäherran lähdön jälkeen; tulihan metsäherra jälleen kotiin!
Tine juoksi Lars torpparille; siellä hän tahtoi seisoa kun hän tuli.