Ylt'ympäri valmistautuivat sotilaat lähtöön; laulamatta, raskaasti he marssivat lokaisella tiellä. He käänsivät päätään, kun Tine juoksi heidän ohitseen: hänen kasvonsa olivat niin raikkaat tuulessa, ja hänellä oli pieni nauharuusuke, kiinnitettynä tukkaansa huivin alla.
Taloon vievän polun päähän oli raajarikko asettanut vaununsa. Hänellä oli nyttemmin kaksi »haaraliikettä», ja hän möi olutta, sokeroitua oluttaan, yli koko saaren.
Hän puhui kurnuttavalla äänellään — Tine katseli ylös valoisaa taivasta päin, ilma oli niin leuto ja kaikki linnut livertelivät —.
»Niinpä kyllä, Niels raajarikko, niinpä kyllä», sanoi Tine korkealla, kirkkaalla äänellään ja juoksi sisään Anen luo.
Ane istui pöydän ääressä, molempien lapsien konttaillessa permannolla, ja järjesteli monia kuparikillinkejä paperitötteröihin.
»Kas vaan», sanoi Tine, »nuoko olette ansainneet».
»Niin», sanoi Ane, »Jumalan kiitos, se on oluesta».
Tine löi kädellään noita monia rasvaisia rahoja.
»Sehän lyö siis leiville, Ane», sanoi hän iloisesti ja kääntyi sitten ikkunaan päin:
»Mutta ilmaa tänne on saatava.»