Tine kuulosti, ne tulivat lähemmäksi, raskain ja väsynein askelin, nyt ne kulkivat alas ahdetta.
»Ne eivät laula», sanoi hän hiljemmin ja painoi päänsä hiukan alemmaksi, kukkien taa. Oli kuin hänet olisi vallannut jonkun lähenevän tuskan varjo.
»Niin, ne ne ovat», sanoi Ane ja katsahti ylös killingeistään.
Ensimmäiset rivit menivät ohi, harventuneina, alakuloisina. Upseerit kulkivat suorina etumaisina, kasvot kalpeina pölyn ja noen alla. Rivi riviltä kulki sivu, raskaasti, äänettöminä; kukaan ei tervehtinyt tuttua majataloa.
»Kuinka hiljaisiksi he ovat käyneet», sanoi Ane.
Tine oli vallan vaipunut kokoon kukkien takana — nyt hän suoristihe jälleen:
Tuolla, tuolla! Tuolla näkyi hän, metsäherra, — — yhtä kalpeana ja äänettömänä kuin nuo toisetkin… ei, Berg ei kääntänyt päätään; ei nähnyt häntä, ei huomannut että hän oli täällä; kulki vain yhtä väsyneesti kuin toisetkin — ohi niinkuin toisetkin.
Kaikki olivat kulkeneet ohi, ei kuulunut muuta kuin raajarikon kimeä ääni ja pari äkillistä tykin jymäystä yli tienoon — oli kuin ne olisivat tahtoneet tervehtiä auringonlaskua.
»Hyvästi», sanoi Tine, joka seisoi oven suussa; hän kulki kotiin yli niittyjen. Mutta äkkiä, kesken selittämätöntä tuskaa, joka oli hänet vallannut, hän sanoi:
»Kuinka metsäherra onkaan kärsinyt!» Ja hän hymyili kuvaamattoman riemun vallassa: hänpä lohduttaa, hoitaa ja lohduttaa Bergiä…