Oli kuin metsäherra olisi herännyt Tinen äänen kaiusta.
»Kauheata», sanoi hän vain.
Ja aivan kuin hän vasta nyt olisi muistanut sen, painoi hän Tinen päätä olkaansa väsyneellä kädellä, äänettömänä, ja Tine painoi kasvojaan Bergin poskea vasten, kyynelten puhjetessa hänen silmistään.
Sitten Berg kumartui — ja puolittain ajatuksissaan, puolittain sääliväisenä — hän suuteli Tinen poloisia kasvoja kylmillä huulillaan.
Tine suoristihe hiljaa ja alkoi puhua niinkuin ihminen, jolla on kylmä, pelokkaasti: öistä, vallituksista, kaatuneista.
Berg vastasi lyhyeen, elottomalla äänellä.
Oli kuin jokainen vastaus olisi saattanut Tinen yhä kalpeammaksi ja hänen seuraavan kysymyksensä yhä soinnuttomammaksi.
Hän ajatteli vain yhtä: kuinka saada pois pöytä, vuoteen taakse.
Heidän päittensä päältä kuului upseerien väsynyt astunta; heidän väsynyt keskustelunsa oli vallan tauonnut, ja Berg, ikäänkuin hänestä kuitenkin olisi tuntunut hyvältä tuntea Tinen ruumiin kosketus omaansa vasten, istui yhä painaen hänen päätään rinnalleen.
Tine irroitti hänen kätensä ja nousi.