»Ettekö lähde syömään toisten kanssa?» sanoi hän elottomalla äänellä. Hän ei itsekään tietänyt, minkä tähden hän niin oli tarrautunut kiinni tähän ainoaan ajatukseen.
»Niin, kai nyt on aika», sanoi Berg ja meni.
Tine seurasi. Hän pani kaikki kuntoon keittiössä. Upseerit laskeutuivat äänettöminä portaita, renkituvassa alkoi Sofi tarjoilla kersanteille, jotka söivät ahneesti, mutta saamatta ilmettä kirveleviin silmiinsä.
Tine oli saanut upseerien ruuan valmiiksi, ja Sofi alkoi tarjota sitä.
»Metsäherran ruokalajin» vei Tine itse sisään.
Upseerit istuivat hiljaa pöytään ja alkoivat syödä Sofin tarjoillessa äänettömälle joukolle koko ajan hiljaa äännähdellen aivan kuin olisi valitellut, ja Tine seurasi, jäykkänä ja liikkumattomana.
Joku puhui silloin tällöin, mutta oli sen näköinen, kuin ei olisi kuullut omia sanojaan eikä myöskään vastausta. Sitten istuivat he jälleen äänettöminä, kaikilla merkillisen sama ilme silmissään — tuijottava, lakkaamaton mietiskely.
Tine tarjosi »ruokalajia» kaikille ja ehti Bergiin asti. Tämä katsahti häneen, mutta hän oli vallan tyyni. Oli vain kuin hän hitaasti olisi käynyt yhä kalpeammaksi ja kalpeammaksi, niinkuin kaikki veri olisi hävinnyt hänen ruumiistaan.
»Ah, sen on äitinne tuonut», sanoi Berg.
Nopea värähdys kulki Tinen kasvojen yli, ja hän koetti hymyillä myönnytykseksi.