Upseerit nousivat pöydästä ja, harvapuheisina istuutuivat kuka kunnekin ja seurasivat silmillään sikareistaan kohoavaa savua. Silloin tällöin nousi joku heistä ja alkoi kulkea lattialla edestakaisin, aivan kuin olisi unohtanut toiset, koneellisesti, niinkuin jokin, joka ajaa takaa aina samaa, määrättyä ajatusta — ja istui jälleen paikalle, jonka juuri oli jättänyt.
Tine meni ulos ja tuli sisään ja palasi aina takaisin, odottaakseen katsetta tai ehkä vain kuullakseen hänen ääntään ja ollakseen siellä missä hän oli.
Ulkoa luhdista alkoi kuulua sotilaitten laulua — vain muutamat lauloivat, ja liian kimeästi.
Eräs kapteeneista otti sikarin suustaan:
»Ne ovat niitä uusia», sanoi hän raskaasti Bergille.
Ulkona laulettiin yhä — useammat äänet yhtyivät, sitten sanoi majuri ja nousi seisomaan:
»No, luutnantti, oletteko unohtanut laulutaitonne? Laulakaa miehille jotain vastaan.»
Løvenhjelm meni soittokoneen ääreen ja avasi sen. Hän istui niin merkillisen jäykkänä — kuin automaatti — laulaessaan:
Lienette varmaan lukenut Berlingin sanomista vaimonsa että on murhannut muuan herttua Pariisista. Rouva jo sängyssä pitkällään nukkui ja miehestänsä uneksi, — Choiseul Praslin tää oli nimeltänsä.
Parooni tuli sisään, pari kirjeenvaihtajaa seurassaan — eräs englantilainen ja tuo mustapintainen, joka tuli päämajasta; he tervehtivät, ja Løvenhjelm jatkoi lauluaan, johon nuoremmat yhtyivät, suut koneellisesti avoinna, nojaten päätään seinään ja tuijottaen ulos ilmaan.