… Kamarineiti sipsutti sisähän: »Tässä, herrasväki!» Mutta aivan jo oven suulta hän rouvan ruumiin näki. Herttua se roisto, hyi, parakillaan peseytyi, sitten myrkkyruokaa söi, niin että läkähtyi. Tralala, lalala, tralala.
Laulu taukosi, kenenkään sitä huomaamatta tuskin niidenkään, jotka itse olivat laulaneet.
Ja huoneessa, joka äkkiä oli käynyt aivan hiljaiseksi, kuului vain englantilaisen ääni, joka sanoi: »Niin, tuo kanuunain savu peittää vallan taivaan auringon.»
Tine ja Sofi valmistivat tiloja sohville, ja kaikki alkoivat laittautua levolle. Ylt'ympäri kuului raskaita askeleita; kukaan ei puhunut toiselleen.
Arkihuoneessa istui vain kööpenhaminalainen kirjeenvaihtaja, joka hellittämättä piti kiinni eräästä kapteenista ja lopetti kaikki lauseensa sanomalla:
»Ei, vakuutan teille, en uskalla enää mennä siltojen yli.»
»Aivan niin, aivan niin», sanoi kapteeni, joka ei mitään kuullut; hänen korvissaan kaikui vain, lakkaamatta, taistelupaikan huumaava melu.
»Ei», vakuutti lehtiherra jälleen, »minä en enää mene siltojen yli».
Tine oli asettanut kaikki paikoilleen varastohuoneessa ja keittiössä, hitaasti kuin ihminen, joka tahtoo saada ajan kulumaan.
Hän kuuli Bergin askeleet käytävästä ja meni vastaan ovelle, mutta Berg lähti vain kiertokululleen, ja Tine palasi huoneeseensa.