Hän ei enää ajatellut pikku pöytänsä korjaamista, ei muistanut liinaa, joka loisti hänen vuoteensa vieressä — ei nähnyt sitä enää; hänen elämänsä oli hervottoman odotuksen varassa.
Oveen lyötiin pari kertaa. Se oli Tinka, joka tuli meluavasti sisään.
»Kuules tyttöseni», sanoi hän, »minun piti nähdä oliko talo vielä pystyssä — tulen Per Erikin luota».
Tine nyökkäsi vain; hän ei olisi voinut puhua.
»No täällähän ovat melkein kaikki levolla», sanoi Tinka irroittaen huiviaan. »Niin — aivan kuin meilläkin. Mutta — missä metsäherra?» kysyi hän sitten.
»Kai tuolla sisällä», sanoi Tine liikahtamatta.
Nyt vasta Tinka katseli häntä — kuullessaan tuon ikäänkuin kuolleen äänen kaiun — ja äkkiä hän vaikeni: hän näki pöydän, jota peitti valkea liina ja jonka ääressä ei kukaan ollut syönyt, ja seinällä peilin, joka oli lehvien koristama, ja Tinen itsensä, elottomana, verettömänä.
»Tine», sanoi hän tuskaisena ja vaikeni jälleen.
Oli kuin Tine nyt vasta olisi kuullut, kun hänen nimensä mainittiin; mutta äkkiä hän kääntyi jälleen, kuulostellen, ikkunaa päin.
Berg kulki ohi.