Tinka oli ruvennut vapisemaan. Äänettömänä hän lähestyi ystävätärtään ja otti käsiinsä tämän kädet, jotka olivat kylmät ja kankeat, ikäänkuin ne olisivat olleet elottomat. Hän ei löytänyt sanoja, hiveli vein Tinen tukkaa ja silitti sitä silittämistään.
»Tine, Tine», sanoi hän.
Tine vain nosti raskasta päätään, ja tuokion ajan hän katsoi Tinkaa — silmin, jotka muistuttivat kaurista, joka kuolee, ymmärtämättä kuolemaa.
Tinkan kädet vaipuivat, ja vielä kerran hän antoi katseensa kiertää huonetta, jossa lehväseppeleet ympäröivät peiliä.
»Hyvästi», sanoi hän. »Nythän on jo myöhäinen.»
Hän tarttui Tinen käsiin, jotka eivät vastanneet hänen puristukseensa; ääneti hän meni ulos.
Kulkiessaan ulkohuonerivin ohi hän tapasi Bergin.
»Tekö siinä olette?» sanoi Berg. »Mistä te tulette?»
»Tinen luota», vastasi Tinka kovasti.
»Hyvää yötä.»