Tinka juoksi puistokujaa pitkin, ja ajatellessaan Løvenhjelmiä ja sitä toista, vierasta, joka oli ollut majatalossa vain yhden ainokaisen yön, hän nosti äkkiä kätensä aivan kuin suojaksi taikka kuin epätoivossa.
Berg kulki edemmäksi; kaikissa huoneriveissä oli hiljaista, kaikki olivat menneet levolle.
Portailla seisoi eräs upseeri, joka oli niin lopen väsynyt, ettei enää voinut nukkua.
»Tulee ankara yö», sanoi hän ja viittasi vallituksien suuntaan.
»Ankara», vastasi Berg.
Tykit lauloivat yön pilkkopimeydessä, niin että kumea kaiku vastasi maasta, ja portaat, joilla he seisoivat, vapisivat heidän allaan.
»Eikä unikaan suo virkistystä», sanoi upseeri hitaasti.
Berg ei vastannut. Mutta molemmat ajattelivat sitä raskasta horrosta, joka valtasi lopen väsyneet, kun päivän tunnus: »Suojatkaa Dybbøliä — suojatkaa Avnbjergiä — suojatkaa Ragebøliä», alituiseen herätti uupuneet unestaan.
»Ei», sanoi Berg, »tuskin voi nukkua enää».
He menivät sisään ja erosivat puristaen toinen toisensa kättä — ne olivat käyneet niin lujiksi, kädenpuristukset toverusten kesken.