Berg syleili häntä ja puristi häntä vastaansa, niin että Tinen lanteisiin teki kipeää.
Tine hymyili ja sanoi:
»Tulitte sentään.»
»Niin, kuka voisi nukkua nyt?» sanoi hän painautuen Tinen puoleen.
… Ja hän jäi Tinen luokse. Mutta kaikki oli kylmää ja kuollutta. Hän ei puhunut, hyväili vain, ja Tine lepäsi hänen sylissään niinkuin paleleva — elotonna.
Ja tuijottaen lakkaamatta näiden tuntien kärsimykseen, jonka syytä hän ei ymmärtänyt, kuiskasi hän hiljaa, aivan kuin olisi pyytänyt tuhansia kertoja anteeksi — hän, joka oli kaikkensa antanut ja jolta kaikki oli riistetty —
»Oletteko vihainen?» kuiskasi hän hyvin hiljaa.
»Miksi?» kysyi Berg eikä edes ymmärtänyt hänen kysymystään.
Mutta Tinen ääni herätti uudelleen lamautuneen himon — ja kanuunat lauloivat.
* * * * *