Päivä oli jo koittanut.
Mutta kuitenkaan ei Sofi vielä ollut päässyt pitemmälle, vaan istui, vaatteet puoliksi kiinninapitettuina, ison vuoteen vieressä. Hän oli vaipunut siihen ja istui nuokkuen.
Maren herätti hänet.
Sofi tuli tajuihinsa ja sai ilmituoduksi harminsa:
»Mitä sinä oikein ajattelet — onhan jo täysi päivä…»
»Nehän eivät uskalla enää maata yksin», sanoi Maren vain, puolittain ylenkatseellisesti, ja sai ylleen vaatteensa, istuen vuoteen uloimmalla syrjällä.
Maren ei enää riisunut vaatteitaan.
VIII.
Seuraava aamupäivä:
Tine kääntyi pois ikkunasta, nähdessään äitinsä tulevan pihan poikki.