Hän tahtoi mennä — pois — päästä näkemästä äitiään. Näinä seitsemänä päivänä hän ei ollut käynyt kotona.
Hän juoksi huoneeseensa, mutta kuuli jo äidin äänen keittiöstä ja avasi oven.
»Tässä minä olen», lausui hän äänellä, joka äkkiä kuulosti kärsimättömältä tai vihaiselta.
»Voi Tine, kuinka pitkä aika siitä on, kun viimeksi sinut näimme», sanoi matami Bølling, joka tuli sisään. »Ja isäsi on ollut niin sairas — niin kauan, niin kauan… Voi — meillä on ollut niin vaikeaa — meillä on ollut niin vaikeaa.»
Sanat eivät tulleet syyttävinä, ainoastaan niin huolestuneina. Mutta vanhenevan äidin edessä — kuinka hän harmenikaan päivästä päivään — tämän äärettömän kärsimyksen painamana, sanoi Tine samalla äänellä, kärsimättömästi ja tylysti:
»Luuletko, että täällä on ollut sen helpompaa?»
»Oi ei, ei», sanoi matami Bølling, ja eksyen hänkin Tinen äänensävyyn, toruvaan ja kiihkeään, virkkoi hän:
»Mutta onhan koulu sinun oikea kotisi, ja voisithan sinä ainakin näyttää itseäsi.»
Tine vastasi, ja he jatkoivat puhetta, kiihkeästi, mitättömästä pikkuseikasta; he korottivat ääntään, niin että tora kuului oven läpi.
Matami Bølling nousi mennäkseen.