Kynnyksellä hän mainitsi, että rouva Appel oli saapunut, ja että luutnantti muutoin tahtoisi mielellään tavata Tineä.
Tine ei pidättänyt äitiä. Hänestä tuntui äidin mentyä, että vain epämieluisuuden tunne oli kasvanut. Ja vähän ajan perästä oli hänestä, niinkuin kaikki olisi tapahtunut vieraalle, jollekin toiselle ihmiselle, taikka aikoja sitten…
Hänen ympärillään kävi kaikki menojaan. Upseerit kulkivat ja kulkivat, ikäänkuin heillä ei olisi ollut rauhaa pysähtyä minnekään. Pari esikuntaupseeria saapui ratsain taloon; he tulivat sieltä, huumautuneina ja masentuneina hummasta ja melusta. Kalpeina, lyhyesti tervehtien, he menivät sisään majurin luo.
Upseerit kokoontuivat ryhmiin, ja yht'aikaa — kukaan ei tietänyt niistä huhut tulivat kuiskasivat kaikki, miehestä mieheen, että rykmentit, yksi, kaksi, olivat kieltäytyneet menemästä siltojen yli.
Tykkien jyly ei tauonnut hetkeksikään. Kapteenit kutsuttiin sisään, majurin huoneesta kuului lyhyitä, nopeita ääniä, ja nuoret odottivat, neuvottomina ja ääneti.
Rovastin vaunut vyöryivät pihalle. Hänen korkea-arvoisuutensa oli kiihtynyt ja tahtoi tavata majuria, mutta hänen täytyi odottaa, ja hän käveli edestakaisin nuorien joukossa; kaikki kuulostivat ääniä tuolta sisältä, ja sotilaat pihalla tekivät tehtäviään, katsomatta ja ajattelematta.
Ja keskellä kaikkea tätä hätäännystä ja melua he söivät ja joivat, osastoittain, ja Sofi toi ja vei ruokia, ulos ja sisään. Majurin huoneen ovi aukaistiin, ja rovasti oli syöksymäisillään noiden kahden esikuntaherran päälle. Mutta he vain tervehtivät ja sivuuttivat hänet, ja se tyrehdytti äkkiä hänen sanatulvansa, ja upseerit menivät takaisin hevostensa luo. He eivät enää tunteneet eläimiä allaan, eivät edes omia jäseniään, ja heidän silmänsä polttivat kuin luotsin, joka taistelee pimeyttä vastaan.
Kapteeni palasi ulos, mutta kukaan ei uskaltanut kysyä. Majurin huoneesta kuului rovastin ääni, kovana ja kiihkeänä. Hän oli kuullut, kuullut päämajasta, että linnoitukset, että asema oli jätettävä.
Hän ei tahtonut sitä uskoa, se ei ollut mahdollista, ja sitä ei uskaltanut ajatella: kansan luottamus ei voinut toistamiseen tulla petetyksi.
Rovasti puhui yhä, mutta majuri ei vastannut hänelle. Hän istui vain, katse suunnattuna ikkunaan: käytävässä kulkivat kumaraiset, hiljaiset sotilaat, ja tiellä ponnistihe vastahaavoitettujen saattue hitaasti eteenpäin auringossa.