Rovasti ei nähnyt mitään. Hän kulki vain kiihtyneenä edestakaisin, pitkin askelin niinkuin »uhripäivinä» sakaristossaan, puhuen yhä kovemmalla ja kovemmalla äänellä: Rynnistykseenhän oli kaikki toivo pantu, ja nyt puhuttiin peräytymisestä.
»Mutta hallitus tietää velvollisuutensa — se ei tule väistymään — se ei ole kärsivä uutta Dannevirkeä — se on antava määräyksensä.»
»Sehän se juuri on ne antanut, herra pastori», sanoi majuri, joka ei voinut irroittaa silmiään kuolevien saattueesta, joka kulki kotiin, auringonpaisteessa.
Molemmat herrat vaikenivat, ja rovasti nousi hiukan hämmentyneenä lähteäkseen; hän tahtoi ajaa päämajaan.
Hän kulki huoneitten halki, jotka olivat täynnä äänettömiä upseereja, käytävään, jossa hän kohtasi Bergin ja paroonin. Talon äänettömyys painosti rovastia. Oli kuin kukaan ei enää olisi uskaltanut puhua oikein ääneen: vain hänen puhujaäänensä kaikui täyteläisenä kuin ennenkin, yhdessä tykkien kanssa.
Keittiön ovi oli auki; pöydän ääressä hommasivat Tine, Sofi ja Maren; he pesivät käytettyjä lautasia parissa soikossa ja kaatoivat likaveden pois.
Rovasti puhutteli Tineä ja tiedusteli Bøllingin tilaa.
Tine vain kohotti kasvonsa ja katseli häntä aivan kuin ei olisi ymmärtänyt, ja hänen katseensa oli kuin ihmisen, joka vaeltaa salaisessa mieliharhassa.
Ja rovasti sanoi paroonille, antaen katseensa hipaista Sofin ja Marenin kuluneita kasvoja:
»Niin — naisetkin ovat ottaneet kantaakseen osan taakasta.»