Kirkonmies kääntyi ja meni vaunuilleen. Parooni ajoi mukana — pitihän hänen toki saada tietoja.
»Niin», sanoi rovasti, heidän kääntyessään puistokujalta ajotielle, »kunhan vain armeija olisi samalla tasolla kuin hallituksemme tarmo».
Berg ei kuullut poisvyöryvien vaunujen ratinaa — hän näki vain Tinen kasvot, sellaisina kuin ne olivat hänen kohottaessaan ne rovastin puoleen. Turhaan kulki hän kaksi kertaa valoisan pihan poikki; Tine ei häntä nähnyt eikä liikahtanutkaan. Berg ei sietänyt, hän ei kestänyt nähdä tuota asentoa ja noita kasvoja.
Ja hän naputti ruutuun:
»Tulkaa», sanoi hän, »niin käymme kummulle».
Tine vain lähetti yhä saman silmäyksen ikkunaan, ja konemaisesti, aivan kuin olisi seurannut jonkun käskyä, jota ei voinut vastustaa, hän jätti työnsä ja kietoutui huiviinsa.
Tine ei kuullut mitä metsäherra sanoi kulkiessaan polulla hänen takanaan; ei edes metsäherrankaan ääni kantautunut enää hänen korviinsa. Hänen harhailevat ajatuksensa tapailivat vain tuota yhtä samaa: metsäherra ei rakastanut häntä enää. Ja sielu ja ruumis tunsivat vain yhden ainoan tuskan: viimeöisen kauhun.
Linnut lauloivat nurmikoiden yllä, pensaitten kaikki tahmaiset nuput loistivat — puhkeamaisillaan — auringossa.
Vähitellen oli Berg väsyneenä lakannut puhumasta; hänhän ei saanut mitään vastausta. Ja kulkiessaan Tinen takana — Tine astui niin raskaasti, pää painuksissa — hän vain kysyi itseltään, kuinka oli milloinkaan saattanut himoita tuota ihmistä.
He saapuivat kummun juurelle, ja joka askelelta kasvoi tykkien jyske. Ylhäältä huipulta he näkivät hävitetyn maan, seistessään siinä toinen toisensa kupeella.