Viheriä laiho oli astuttu lakoon, ja parvi isännättömiä elukoita juoksenteli pelloilla. Tiet olivat kuin mustia soita, ja poltettujen talojen mustat seinät törröttivät heitä vastaan.
Metsän takaa kohousi Rønhaven tulipatsas niinkuin surusoihtu, joka ylti taivaaseen.
Merkinannot alkoivat kaikua, ne kuuluivat niin voimattomilta tykkien jyskeessä. Vallituksista paiskautui savu paksuna yli maan, aivan kuin se olisi tahtonut kietoa koko tienoon yöhön.
Berg seisoi ääneti; äkillisen mielijohteen vallassa hän sanoi hiljaa, antaen katseensa kulkea yli raiskatun saaren:
»Kuinka Marie rakastikaan tätä paikkaa.»
Tine kuuli sen ja ymmärsi niin hyvin. Mutta hän ei tuntenut mitään uutta tuskaa. Hänestä tuntui vain, että aurinko teki kipeää, ja taivaan sini viilsi hänen silmiään.
Armeija alkoi kokoontua, ja vähitellen saapuivat osastot esiin kukkivain pensaikkojen välistä. Tiet täyttyivät joukko-osastoista, jotka äänettöminä, ikäänkuin pitkä ruumissaattue, marssivat pitkin jymisevää maata, ja tykit kaikuivat heidän päittensä päällä, aurinkoisessa ilmassa, juuri kuin tuhannet äärettömät malmikellot.
Tine alkoi laskeutua kummun kuvetta.
»Minne menette?» kysyi Berg, aivan kuin vasta olisi havahtunut.
»Kotiin», vastasi Tine vain ja osoitti koulua.