Hän laskeutui kummulta.
Oli kuin tuo ainoa sana olisi sattunut Bergiin, aivan kuin äkillinen, vapiseva isku, ja hän tahtoi pyytää Tineä takaisin, mutta ei voinut. Miltei sietämättömän tuskan vallassa hän näki kaikki mitä oli tehnyt.
Satoja kuvia — ja jokaisen nähdessään viilsi häntä kuin neulanterällä — nousi hänen eteensä: vanhan, tylsämielisen miehen, matami Bøllingin ja hänen silmiensä, noiden silmien, jotka eivät enää voineet itkeä, ja Tinen, joka oli eloton, ikäänkuin sielu olisi ollut kuollut hänen ruumiissaan.
Koko heidän elämänsä, joka oli eletty häntä ja hänen omiaan varten; heidän kotinsa, joka kuului hänelle ja hänen omilleen — kaiken sen näki Berg, kohta kohdalta; ja hän näki heidän kasvonsa, nuo hyvät kasvot; ja kuuli heidän äänensä, nuo vanhat äänet.
Häntä, häntä he olivat rakastaneet kuin omaa poikaa…
Oli kuin hänen sielunsa olisi saanut haavan; tykkien jyske kantautui hänen korviinsa kaukaisena meluna, joka ei tehnyt mitään vaikutusta, ja sotajoukot näkyivät hänen silmiinsä pienenä matelijaparvena.
Häntä he olivat rakastaneet kuin omaa poikaa.
Eräs upseeri kosketti hänen käsivarttaan.
»Tykkien tuli yltyy», sanoi hän.
Berg käänsi kiihtyneet kasvonsa häneen.