»Niinkö?» sanoi hän.
Ja hän laskeutui kukkulalta.
Upseeri katsoi häneen — Berg vallan hoippui mennessään.
»Vai hänkin», sanoi upseeri itsekseen ja katsoi poistuvaa asetoveriaan.
Berg kulki peltojen poikki. Hän oli kirkkotarhassa. Hän oli »paratiisitiellä». Kaksi tuntia hän harhaili ylt'ympäri ja piti silmällä koulun sytytettyjä valoja.
Sitten hän palasi kotiin.
Ja päästyään omaan huoneeseensa hän rupesi kirjoittamaan, pitkälti, täyttäen monet sivut, helliä, polttavia sanoja vaimolleen.
… Tine oli kulkenut niityn poikki, pihan halki, tullut puistikkokujalle, ohi upseerien ja sotilasten, joita hän ei nähnyt.
Tiellä pysähdytti hänet vaunujono.
Luonnontuotteita siinä kuljetettiin, vaununlastittain lihaa ja jauhoja ja leipää. Miltei tietämättään tarkasteli Tine hevosia, jotka kulkivat lähinnä. Ne kiskoivat kuormiaan, uupuneina ja hoitamattomina, vaappuen eteenpäin, silmät väsyneinä ja himmeinä, ja tylsät ajomiehet hosuivat niitä piiskoillaan yhtämittaa.