Mutta hevoset kulkivat kuin ennen, samaa väsynyttä menoa, ikäänkuin lyönnit eivät enää olisi tehneet kipeää.
Tine jäi seisomaan ja seurasi silmillään tuota poisvyöryvää vaunujonoa.
Kaukaa tieltä hän kuuli vielä ajomiesten laimeat huudot, heidän antaessaan piiskaniskujen sataa hevosten selkiin.
Äkkiä puhkesivat kyyneleet esiin hänen kuumista silmistään.
* * * * *
Hän saapui torille. Se oli tyhjä, ja kievarissa oli hiljaista.
Ainoastaan sepän palstalla, jossa tuoreet höylänlastut sekaantuivat maahan tallattuun rukiiseen, työskenteli viisi-kuusi sotilasta. He liittivät yhteen lautoja ja sivelivät niitä mustalla.
Tine nousi portaita, avasi säpin ja tuli kouluhuoneeseen, jonka ilma oli tukahduttava ja äitelä. Rouva Appel istui poikansa vuoteen ääressä.
Hän ei ollut liikahtanut tuntikausiin, aina siitä asti kun oli tullut, ei syönyt eikä juonut: hän istui vain mykkänä, katsellen pojan kasvoja, jotka olivat käyneet pieniksi kuin ennen lapsuudessa, ja käsiä, noita levottomia käsiä.
Matami Bølling tassutteli ulos ja sisään; hän tahtoi niin kernaasti auttaa.