Mutta rouva Appel istui vain, liikahtamatta, ja matami Bølling seisoi avuttomana liemikulho käsissään ja hiipi jälleen pois.
Vain kerran oli rouva Appel nostanut päänsä ja, kyynelten syöksyessä silmistä, sanonut:
»Hänhän on niin nuori.»
… Tine oli istuutunut — hän ei tiennyt, huomasiko rouva Appel häntä, sillä rouva ei ollut tervehtinyt eikä liikahtanut. Mutta sitten rouva Appel sanoi:
»Hän on kysynyt teitä. Mutta nyt hän nukkuu.»
Ja uudelleen syöksähtivät kyyneleet hänen silmistään, ikäänkuin jokainen hänen puhumansa sana olisi pakottanut ne esiin.
Tine ei vastannut; ääneti istuivat molemmat, kuin yhteisen tuskan täyttäminä, ja tuijottivat kalpeihin kasvoihin.
Sairaanhoitaja toi haavoittuneille ruokaa. Iltakellot alkoivat soida, mutta niiden ääni miltei upposi tykkien jymyyn.
Sitten kävi huone jälleen hiljaiseksi; vähitellen alkoi hämärtää.
Rouva Appel istui vain kuin ennenkin, nukkuvan poikansa vuoteen vieressä.