Matami Bølling tuli sisään; hän tuskin uskalsi kuiskata. Mutta hän sanoi sentään Tinelle, aivan hiljaa, huolestuneella äänellään:
»Tulet kai sentään sisälle?»
Ja hän meni jälleen. Kuinka kalpeana ja jäykkänä Tine istuikaan!
»Voi — niin, voi — niin», sanoi matami Bølling, »kyllä sitä kurjuutta riittää meille kaikille».
Oli tullut miltei täyspimeä. Vuoteesta kuului haavoittuneen hiljainen huokaus. Tine ei noussut. Hänestä oli täällä paras. Täällä oli rauhaa, täällä, missä ihminen juuri teki kuolemaa — — ja elämä oli ohi.
»Hän herää», sanoi rouva Appel.
Puoliunissaan alkoi haavoittunut valittaa.
Tine nousi ääneti, sytytti hiljaa lampun ja istuutui jälleen.
Kuoleva avasi silmänsä, mutta ei nähnyt enää — nuo suuret silmät olivat särkyneet, ja hän valitteli heikosti, hiljaa koristen.
Äiti polvistui hänen vuoteensa viereen.