»Niin, niin, Max — koskeeko niin kovasti? koskeeko niin kovasti?» kuiskasi hän.
»Niin, niin, Max — koskeeko niin kovasti?»
Ovessa käytiin. Tulija oli nytkin matami Bølling. Hän tahtoi vain nähdä Tinen — tämä oli kai vielä vihoissaan siitä aamuisesta, koska ei tullut sisälle.
Hän tuli vuoteen viereen. Hän seisoi näin, lampun valokehän ulkopuolella, ja katseli tytärtään, lähtien jälleen hiljaa pois.
Kuoleva valitti äänekkäämmin.
»Niin, niin, Max, koskeeko niin kovasti? koskeeko niin kovasti?»
Appel nukahti jälleen ja heräsi taas.
Ulkona kasvoi tykkien ääni kuin rajuilman pauhu. Mutta vuoteen ympärillä tuntui kaikki niin merkillisen hiljaiselta.
»Auttakaa häntä istumaan, auttakaa häntä istumaan», kuiskasi äiti — itse piteli hän poikansa käsiä.
Kuinka hänen hengityksensä kävi heikoksi ja hänen kätensä jäykiksi!