»Hän herää», sanoi hän.
Hänen elämänsä oli vain yhtä ainoata toivoa: että metsäherra tuntisi hänet.
Mutta kuoleva loi silmänsä auki ja katseli häneen niinkuin tyhjään seinään.
»Marie, Marie», kutsui hän heikolla äänellä, »Marie, ota Herlufia kädestä — hän itkee — hän itkee…»
Hän kuiskaili kuiskailemistaan. Koirat kohottautuivat kuullessaan hänen äänensä ja ynisivät hiljaa.
»Katsokaa noita, jotka eivät voi puhua», itki emäntä.
Oli kuin kuoleva olisi huomannut koiransa ja tahtonut kääntää haavoittunutta päätään: hän miltei hymyili.
Tine ei liikahtanut.
Tunnin hän istui siinä. Hän odotti, että metsäherra mainitsisi hänen nimensä, vain kirouksessa, joka paljastaisi hänen häpeänsä.
Mutta metsäherra ei muistanut häntä enää.