Huoneessa ei ollut ketään, hiljaa hän nosti ovisäpin. Tuvassa liekuteltiin kehtoa, ja talonpoikaisvaimo nousi seisomaan uunin luona. Nainen tunsi Tinen ja alkoi itkeä.
»Onko metsäherra täällä?» kysyi Tine vain.
Vaimo itki yhä, ja koirat ulvoivat.
»Minne olette hänet panneet?» kysyi Tine taas.
Vanhus avasi oven välikamariin, ja Tine tunsi tympeän verenhajun siellä hän makasi, vuodekomerossa.
Tine näki vain hänen harmaankelmeät kasvonsa. Vaimon hän sysäsi tieltään ja otti tämän käsistä pesuvadin, jonka vesi oli punaista metsäherran verestä.
»Onko hän puhunut?» kysyi Tine.
Vaimo itki.
»Oi kyllä, oi kyllä, hänhän huutaa rouvaa — poikaa ja rouvaa — ne kaksi, ne ovat hänen ajatuksissaan — oi Jumala, tätä murhetta — oi Jumala, tätä murhetta.»
Tine istui kuin kotonaan, aivan vuoteen vieressä — vääjäämättä hän tuijotti metsäherraa kasvoihin.