Tine meni sisään; hän näki että kirkon pääovi oli avoinna. Kuorissa makasi ruumiita, toinen toisensa vieressä. Tine kulki käytävää pitkin; hän katseli jokaista kuollutta suoraan kasvoihin ja kulki jälleen eteenpäin.
Alttarin luona hän törmäsi erästä vierasta miestä vastaan; hän näki tätä tuskin.
»Nuo urheat», sanoi mies vieraalla kielellä — Tine ei sitä kuullut.
Hän tarkasteli seuraavaa riviä — kulki ruumiilta ruumiille; koirat nuoleskelivat hitaasti kuolleitten paljaita jalkoja.
Hän meni jälleen ulos; vieras irroitti hevosensa kirkon takana ja katseli Tinen jälkeen, niin kauan kuin häntä näkyi.
Tine kulki vain edemmäksi, pois kylästä.
Ehkä oli esikunta siis Augustenborgissa — esikunnasta hän saisi tiedot.
Tine kulki kulkemistaan, ja koirat seurasivat. Aurinko oli laskenut, ja pensasaitojen välissä alkoi hämärtää. Mutta kukaan ei toivottanut »hyvää iltaa» talojen lukittujen ovien edessä.
Yht’äkkiä alkoivat Ajax ja Hektor haukkua. Me juoksivat eteenpäin pitkin tietä. Ne seurasivat jälkiä ja juoksivat jälleen takaisin — yli niittyjen, likimmäistä taloa kohden. Ne juoksivat takaisin, hyppäsivät Tineä päin ja ulvoivat.
Hän kääntyi ja seurasi niitä; hän ei tietänyt, että hänen polvensa notkahtelivat pariin kertaan niinkuin ontuvalla.