Niin oli päivä mennyt, aivan kuin he olisivat valvoneet jonkun kuolleen luona.
Nyt oli pian ilta.
Tine meni ulos.
Kujalla, torilla, taloissa, niityillä, missään ei ollut elämää. Arkkujen tekoon aiotut laudat olivat koskemattomina sepän riihessä, tallattujen rukiiden seassa. Vain isännättömät lehmät ammuivat levottomina vierailla niityillä.
Tine kulki tietä pitkin. Hänellä oli vain yksi ainoa ajatus: Hän tahtoi nähdä hänet, joka oli kuollut. Berg ei ollut palannut — siis hän oli kuollut.
Kaikki oli hiljaista.
Linnutkin olivat vaiti. Ja lokainen maa, jolla kukaan ei enää kulkenut, oli jähmettynyt, kuin rypistynyt matto.
Koirat hyppäsivät esiin, yli metsäherrantalon aidan, ja seurasivat Tineä; hän ei huomannut niitä. Hän kulki ohi talojen ja rakennusten eikä nähnyt niitä. Hänen halunsa paloi vain Ulkebøliin, jonne esikunta oli majoittunut; esikunnasta hän saisi tiedot.
Mutta Ulkebølissä oli kaikki hylättyä, ja pappila oli autio kuin tyhjä majatalo. Vahtikoira ei haukkunut, vaikka Tine kulki ylt'ympäri.
Kirkkotarhan veräjän edessä ammui pari eksynyttä elukkaa. Tornissa alkoivat kellot soida.