Ja sitten oli kaikki käynyt äänettömäksi.
Päivä koitti. Oli kuin tori olisi ollut kuollut. Paja oli tyhjä, ja seppä ei tullut toimeensa. Kukaan ei avannut kievarin suljettua ovea.
Matami Bølling ja Tine istuivat huiveihinsa käärittyinä, tunti tunnin jälkeen, tuijottavin silmin ja äänettöminä. Silloin tällöin nousi matami Bølling ja neuvottomana kulki edestakaisin sopessaan tuolinsa edessä, aivan kuin jokin sairas eläin.
»Etkö tahtoisi syödä?» kysyi hän.
»En, kiitos.»
Jälleen istuutui matami Bølling. Bølling heräsi. Sanat tulivat hänen suustaan vain epäselvänä lallatteluna, ja hän haparoi saarnakirjaa, kunnes Tine otti sen ja luki raamatunlauseita, joita Bølling ei ymmärtänyt ja joita hän itse ei kuullut.
Isä uinahti. Kerran toisensa jälkeen nousi matami Bølling ja kulki ympäri sopessaan, ilman päämäärää.
»Etkö tahdo mennä sinne!» sanoi hän.
»Mitäpä minä siellä, äiti?» sanoi Tine samalla kuolleella äänellä.
Ja jälleen he istuivat sopissaan.